27.2.2021

Mökkirakentamisen isot linjat ja päätännän vaikeudesta

Nämä kuvat mökkitontilta ovat viime marraskuulta.

 

Ah mökkiraksapäätöksenteon ihanuus ja kurjuus. He jotka ovat joskus rakentaneet, tietänevät tunteen. Rakennushanke koosta riippumatta on jatkuvaa päättämistä, laskemista ja monien muuttujien puntarointia. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja yhden päätöksen tekeminen heilauttaa aina montaa muuta. Jokainen päätös maksaa jotakin. Päättäminen alkaa paljon ennen kuin lapio isketään maahan, sitä pitää harrastaa jo kauan ennen kuin mitään piirretäänkään. Eikä se lopu vasta kuin on aivan valmista.

Tällaisten alkuvaiheen kysymysten kanssa on painittu:

  • Miten käytössä oleva rakennusbudjetti käytetään, mihin satsataan?
  • Pyritäänkö tekemään kerralla valmista vai rakennetaanko osa kerrallaan?
  • Mistä halutaan mökkikokonaisuudessa pitää kiinni, ollaanko jostakin valmiita luopumaan?
  • Mitä tehdään tontilla olevalle vanhalle saunalle; korjataanko, siirretäänkö, puretaanko?
  • Mitä tehdään hankalan jyrkälle pihatielle?

Mökkipalapeli on asettunut nyt lopulliseen asentoonsa ja ratkaisu on tämä: Rakennamme kerralla noin 50m2 kokoisen mökin jossa on samassa sauna. Siinä on meille pitkäksi aikaa kaikki tarvittava, niukan budjettimme rajoissa.

Matkan varrella pyöriteltiin kaikenlaisia kombinaatioita erillisistä, vaiheittain rakennettavista pienemmistä rakennuksista vain yhteen, vähän suurempaan mökkiin. Kaiken aikaan laskettiin kaikkien vaihtoehtojen rakennuskustannuksia ja mietittiin mikä olisi meidän kukkarolle tässä kohtaa se oikea ratkaisu.


Vanhan sauna puretaan ja sen terve hirsikehikko jatkaa elämäänsä toisaalla. Jatkossa saunotaan uuden mökin yhteyteen tulevassa saunassa. Tätä päätöstä mietittiin ehkä kaikista pisimpään ja laskeskeltiin myös kustannuksia sekä vanhan saunan kunnostamiselle, että myös korvaamisella kokonaan uudella erillisellä rantasaunalla. Vanhan saunan perustukset, lattia ja terassi olisi pitänyt uusia, hirsiä latoa uudestaan, löylyhuone suurentaa sekä rempata kokonaisuudessaan. Vanha sauna sijaitsee keskellä tonttia, sen siirtämistä vähän reunempaan pois päämökin maisemien tieltä harkittiin myös. Kaikki vaihtoehdot olisivat tulleet paljon tyyriimmiksi kuin se mihin päädyttiin, eli löylyhuoneen ja pukkarin rakentaminen uuden mökin yhteyteen. Olen aina lähtökohtaisesti vanhan säilyttämisen kannalla jos se vain on suinkin mahdollista, siksi vähän sydäntä särkee. Onneksi vanha saunarakennus voi tosiaan saada uuden elämän toisaalle siirrettynä. Tämä on yksi hirren monista huipuista puolista. Ja vanhan saunan 70-lukulainen henki jatkaa elämää uudessakin mökkirakennuksessa.

 

Tontille tulee nyt siis yksi uusi hirsirakennus ja sillä sipuli. Sillä voitetaan tiettyjä juttuja ja menetetään tiettyjä juttuja, puntari asettui kaikkien näkökulmien pähkäilyn päätteeksi kuitenkin jämäkästi tähän asentoon. Näin saamme rahoillemme nyt kustannustehokkaimman vastineen ja kertarakentamisella todella mukavat, pitkäikäiset ja tarvittaessa muunneltavat mökkeilyolosuhteet. Rakennusoikeus antaa myöten  myöhemmin lisätä tontille esimerkiksi vierasmajan ja vaikka sen erillisen rantasaunan paremmalle paikalle, jos niikseen sitten vuosien saatossa tulee. 

 


Olo on huojentunut, sillä suurimmat kustannuksiin vaikuttavat kysymykset on nyt takan päin. Pihatien kohtaloa vielä järkeillään maanrakentajan ja vastaavan mestarin kanssa, kunhan lumitilanne tästä vähän helpottaa. Sen kohdalla laskeskellaan seuraavia: uusiako tielinja vaiko eikö uusia? Jos tietä ei juurta jaksain kunnosteta ja linjaa paranneta, paljonko rakennusmateriaalien erikoiskuljetus mökkiraksalle maksaa? Jos tie kunnostetaan, mitä se tarkalleen ottaen vaatii, paljonko luontoon joudutaan puuttumaan ja paljonko koko homma kustantaa? Millaista tietä itse jatkossa tarvitsemme, millaiset toimenpiteet siihen riittäisivät? Ei auta kuin yksi kerrallaan alkaa selvitellä, sitähän tää raksahomma tosiaan on.

Millainen tuosta uudesta mökistä sitten tulee? Sen näette huomenna, jihuu!


23.2.2021

Sirkku valokeilassa

 

Astiakomerosta on taas alkanut tarttua käteen uusi suosikkilasi. Tiedättehän, se astia jota tulee käytettyä koko ajan vaikka kippoja ja kuppeja olisi valittavaksi viljaltikin. Suosikki aina vaihtelee, toisinaan tekee mieli ottaa käyttöön joku tietty väri, joskus taas käteen hypistellessä tuntuva muoto ratkaisee. Nyt katse etsii astiahyllyltä heleää vaaleansinistä. Lasisarjan nimi on Sirkku, valmistaja Kumelan lasi. Lasiston on suunnitellut Sirkku Kumela-Lehtonen. Tarkka valmistusvuosi  ei ole mulla tiedossa, mutta 1900-luvun puolivälin tienoilta lienevät. Vaaleansinistä opaalilasia ei ihan kauheasti suomalaisilla vintagelasimarkkinoilla näe (ainakaan minä en oo nähny), siksikin Sirkku on aika herkku.

Tuolta Bukowskin sivuilta näkee millaisia osia Sirkku-sarjaan kuuluu. Kaunis kannu, korkeammat lasit, ja purkki ainakin. Vaaleansinisen sävy myös hiukan vaihtelee, jokainen lasiesine on vähän yksilö. Minä keräilen astioita niin etten suuremmin kokonaisista sarjoista piittaa, poimin vain yksittäisiä osia jotka on arkikäyttöön sopivia ja miellyttävät silmää. Siispä Sirkku-sarjastakin napsin vain sen mielestäni kauneimman palasen, nämä tällaiset matalat juomalasit. Niitä on löytynyt kirppiksiltä astiakaappiin viisi kappaletta - mikä taas on lukuna mun keräilytyylilleni parittomana vähän kummallinen. Etsinnässä siis vielä yksi, tulkoon se vastaan sitten kun on tullakseen.
 

21.2.2021

Suunnittelin työpöydän




Pikkuhiljaa opintojen myötä tästä suunnittelu-uunista alkaa  tulla kalusteitakin ulos. (Opiskelen siis sisustusarkkitehtuuria Aalto-yliopistossa.) Tässä viime syksynä suunnittelemani työpöytä. Valmistin sen tuppeensahatusta koivulankusta, niin että puun menekki on justiinsa yhden lankun verran. Osasten dimensiot määrittyivät koivulankun vahvuuden mukaan, siitä sai tehtyä sahauksen ja höyläyksen jälkeen maksimissaan noin 36mm paksua puutavaraa. Pöydässä käytetyt liitokset ovat suht simppeleitä. Kanneksi värkkäämäni liimapuulevy pysyy ojennuksessa sarjojen lohenpyrstöliitoksilla ja rungon osat kiinnittyvät toisiinsa hakaliitoksilla. Tuon prototyypin rungon laitoin kasaan ihan vain liimaamalla, sitä voisi vielä vahvistaa tapittamalla liitoskohdat tai funtsaamalla liitoksista itsestään jäykemmät. Toimisi varmaan mainiosti myös ruuveilla koottavana mallina.

Kannen takaosassa on pieni lippa joka estää kynien ynnä muun pikkutavaran tippumisen pöydän taa. Itse pöydän muoto on siro,  kulmikas ja ilmava. Näkisin että toimii kauniisti koristeellisemmassakin ympäristössä, tässä esmes meillä kotona hiukan kurvikkaan ja rottinkipunosselkänojaisen Ton-tuolin ja työhuoneen William Morris -tapetin kanssa.

En ole sipaissut pöydän pintaan mitään ainetta, ainakaan toistaiseksi. Puun käsittelemättä jättäminen on alkanut viehättää. Erilaiset puulajit ovat tosi kauniita ja niiden värisävyt hienoja. Puu ikääntyy ja patinoituu käsittelemättömänä hienosti, tästä esimerkkinä vaikkapa mökille löytämäni Ben af Schultenin suunnittelema, kohta 50-vuotiaaksi ilman pintakäsittelyä elänyt mäntypöytä. Ans kattoo siis saako työpöytä pintaansa jonkinlaisen vahan vai jääkö tuolleen.


Nyt kun olen alkanut päästä kärrylle erilaisten rakenteellisten ratkaisujen ja materiaalien salaisuuksista, on kasvanut into tehdä kalusteita lisää. Tulevalle mökille on pään sisällä hautumassa jo muutamakin idea. Vähän sellaiseen 70-luvun malliin, silloinhan tehtiin kesämökkien kalusteita paljonkin itse ja niihin hyödynnettiin hienosti rakentamisen jämämatskuja.

Kuvassa alla vielä työpöytä juuri valmistumisen jälkeen koulun aulassa.
 

 

20.2.2021

Tänäänkin kotona

Arkipäivät koostuvat Zoom-palavereista, Teams-palavereista, suunnitteluhommista, tekstien ja taulukoiden naputtelusta, kuvien näpsyttelystä ja piirtämisestä, piirtämisestä.  Seilaan tietokoneen kanssa pitkin taloa, työhuoneesta keittiöön, välillä olkkarin sohvalle vaakatasoon etäluentoa kuuntelemaan, sitten taas johonkin päin huushollia naputtelemaan ja riipustelemaan seisten ryhti suorana. 

Työkavereina paikan päällä kotitoimistolla on vain kaksi pientä karvahaalaria, jotka eivät juuri muuta tee kuin nukkuvat. Toisen nukkumatyyny matkustaa myös paikasta toiseen. Yleensä sen sijoituspaikka on siellä mihin paistaa lämmittävä valoläikkä.  Aurinko saattaa mennä pilveen, mutta unet nukkumatyynyllä jatkuvat. Seuraksi ei pikkukoirista juuri ole, paitsi lounasaikaan kun he seuraavat mun liikkeitäni kuin silakkaparvi.

 

Iltapäivällä talo muttuu taas työpaikasta kodiksi. Perhe palaa ja heidän mukanaan huiske, koiratkin virkistyvät. Ilmanvaihtokoneen hiljaista hurinaa ei enää kuule. Mietin miten hyvä tuuri että rakennettiin kaikki tämä ennen kuin koronasta oli tietoakaan, jos oltais tiedetty ei oltais varmaan uskallettu.

Öisin uni on pitkää ja syvää. Tässä talossa on turvallisempi olo kuin missään koskaan aiemmin. Kummallinen kotosalla pysyttelemisen aika on poistanut kiireen ja suhaamisen, ja sen huomaa ihminen kehostansa. Kohina on vaimennut, liikkeet ovat hidastuneet, mieli iltaisin valmiiksi rauhallisena ja hiljaa. Mitä sitten on kiireen tuolla puolen? Ainakin siellä on tilaa uudelle ajattelulle ja uusille ideoille. Luovan ongelmanratkaisukyvyn palautumiselle. Mielen notkeudelle. Se ei taivu niin helposti epätoivoon kun haasteita kasautuu.

Toivon että tästä ajasta jäisi kaikesta huolimatta ihmisten elämään jotakin pysyvästi parempaa.
 



19.2.2021

Ruokakomeron ovella

Vilkastaanpa vielä edellisen postauksen ruokakomeron ulkopuolelle. Komero on sijoitettu tuolviisiin keittiön nurkkaan työskentelytason välittömään läheisyyteen ja sinne näkee mukavasti lasioven läpi kun istuskelee ruokapöydän ääressä. Mustaraamisen Bläk-sarjan lasioven tilasin mittojen mukaan Hietakarilta*, samoin kuin kylppäripostuksessa vilahtaneen saunan lasiseinän. Oven raamit rimmaavat mukavasti mustien keittiökalusteiden kanssa.

 

Ja kun astiakomero on koko ajan lasiovenkin läpi näkysällä, saattaa miettiä näyttääkö se sitten arjessa sotkuiselta. Siistiä yleisnäkymää voi edesauttaa se että astiat ovat tarpeeksi väljästi hyllyillä, niin että ilmavuus säilyy vaikka kipot ja kupit vaihtelevatkin käytön myötä paikkaa. Mullakin on noita astioita aika monessa värissä, mutta olen lykkinyt aina värikkäiden väliin vähän valkoisia kippoja näkymää rauhoittamaan. Ja vähemmän esteettiset keittiökamathan tuolta puuttuvat kokonaan; kattilat, paistinpannu, muovikulhot ynnä muut ovat keittiön puolella vetolaatikossa katseelta piilossa.

Mutta paras homma tässä tosiaan on se miten helppo astioita on tuolta napata käyttöön - varsinkin kun mulla on niitä keräilyn myötä kertynyt aika runsaasti. Normi kaappiratkaisulla osa jäi aina käyttämättä kun olivat hankalasti pinon alimpana, kaapin perällä piilossa tms. Nyt kaikki näkee yhdellä silmäyksellä ja jokaikiseen on helppo tarttua. Ylin ylähyllykin on sellaisella korkeudella että yllän sieltä ottamaan lasipurkit ilman jakkaralle kiipeämistä.

*lasiovesta saatu alennusta